Kun ääni asuttaa kehoa

Viimeisen viikon äänenkäytön opetuksissani on tuntunut olevan selkeä teema, jonka tässä nimeän äänen tuntumiseksi. Sattumalta monesta suunnasta nousseet hetket saman teeman äärellä ovat liikuttanut minussa paljon, sillä kyse on hyvin perustavanlaatuisesta ihmisyyden rinnalla työskentelemisestä enkä ota sitä kevyesti. Suhtaudun siihen viattomalla mielenkiinnolla, myötätunnolla, vastuun herättämällä vakavuudella ja toisaalta myös huumorilla ja kiitollisuudella. Tässä kirjoituksessa pohdin ääntä ja kehoa näkökulmasta, joka harvemmin on esillä sen enempää ääniammattilaisten koulutusohjelmissa kuin markkinoinnissakaan. Usein ei käytännön opetus- tai terapiatyössäkään, joten tutkitaan asiaa hetki yhdessä.

Ääni tuntuu. Mitä ajatuksia se herättää sinussa? Tai vielä osuvampi kysymys on, mitä tuntemuksia lause herättää?

Jos nyt luet tätä ja istut hiljaa, muistatko miltä ääni tuntuu sinussa? Onko kokemus mentaalinen eli onko tuntuminen ajatuksia? Vai tuntuuko ääni tunteelta, esimerkiksi mielihyvältä tai jännittyneisyydeltä? Ja ennen kaikkea, tunnetko äänesi kehossasi? Pystytkö kuvittelemaan värähtelyn, kehollisen aktivaation tai rentouden? Mihin päin kehoa tuntemukset paikantuvat, millainen tuntemuksesi on?

Voin lyödä pääni pantiksi, etten nuorempana tuntenut kehossani juuri mitään. Lauloin silti ja olin ns. hyvä laulaja. Lauloin pääosin puhtaasti ja kauniisti. Mutta tietyt äänet eivät syttyneet, kehoni ei vielä silloin kantanut niitä. Omalla kohdallani kyse oli voimakkaista, tummista ja intensiivistä, laadultaan paksuista ja sitkeistä äänistä. Asiakkaideni kautta olen nähnyt, että keho voi vierastaa kaikenlaisia ääniä, esimerkiksi tuntemusta pehmeästä ja lempeästä äänentuotosta tai korkeista äänistä. Oma ääni voi tällöin jäädä jollain tapaa suppeaksi, ehkä toiminta- ja/tai ilmaisukyvyltään kapeaksi. Äänenkäytön koulutus tietysti pyrkii vastaamaan tähän tarpeeseen ja saattaa tarjota ratkaisuksi erilaisia ääniteknisiä harjoituksia, menetelmiä ja efektejä. Mutta ilman kehoyhteyttä ja sen herättämää motiivia tuottaa vaikkapa huutamisen kaltaisia ääniä, voi tälläisten äänentuoton tekniikoiden opiskelu ja käyttö jäädä päälleliimatuksi. Äänen efektistä/moodista/kuviosta/saundista voi tulla ikään kuin instagramfiltteri ihan kivan, mutta onton kuvan päälle. Kehoyhteyden kautta motiivit voivat löytyä helposti esimerkiksi omia menneitä tunnetiloja hyödyntämällä. Kehoyhteys tukenaan keho myös paremmin kantaa opeteltavan äänen ja sen herättämät tuntemukset, jolloin ääniharjoittelu on tehokasta ja turvallista.

Se hetki kun ääni asuttaa kehoa ja todella tuntuu, voi olla hyvinkin haavoittuvainen. Hetki voi olla kaunis ja herkistävä, mutta myös vieras, joskus jopa vastenmielinen tai pelottava.

Meistä kukaan ei ole selvinnyt elämästä täysin ilman traumaattisia kokemuksia. Psykologian puolelta tiedämme, että traumoissa keho, mieli ja tunteet ikään kuin sirpaloituvat ja menettävät yhteytensä. Henkisestä perspektiivistä olen kuullut asiaa ilmaistavan sielun irtoamisena kehosta. Eheytymisen prosessia taas on kuvattu sielun laskeutumisena kehoon. Ihminen alkaa toipumisen myötä vähitellen vierailla kehossaan, sallia sen vapaan ilmaisun ja tästä heräävät tuntemukset, jotka eivät aina ole alkuun miellyttäviä. Keho on saatettu jättää oman onnensa nojaan, joten vastassa voi olla kireyksiä, tunnottomuutta, kehossa liikkuvia emootioita, ehkä paljon käyttämätöntä ja suuntaamatonta energiaakin. Ajan ja toistuvien vierailujen myötä keho alkaa toivottavasti tuntua turvalliselta ja omalta, jolloin kehon kyky kannatella erilaisia kokemuksia, myös erilaisia ääniä, kasvaa.

Jos tämä äänen “kannattelu” kuulostaa kummalliselta niin tästä käytännön esimerkkinä voin nostaa esimerkiksi blues- ja soul-genreille ominaisen “valittavan” äänentuottotavan, johon usein viitataan nimellä “sob”. Tälläisen hyvin valittavan, soinniltaan tumman ja kurkusta avoimen saundin tuottaminen vaatii keholta fyysistä voimaa, sitkeyttä ja staminaa kehon etuketjun kannatteluun ikään kuin alaspäin venyneessä tilassa. Tämän ei tarvitse olla rankkaa, mutta fyysistä se on, ja mitä enemmän äänenkäyttäjän omat luontaiset kehon asetukset tästä poikkeavat, sitä enemmän työstöä ja toistoa äänentuottotavan haltuunottaminen useimmiten vaatii. Työstö taas on vaikeaa, jos kehon etuketjun kudokset ovat jännittyneet, esimerkiksi kurkunpää jumittunut yläasentoon ja pallean liike rajoittunut ja työläs. Tällöin äänen herättämä tuntemus voi olla jo ihan fyysisistä syistä raskas tai intensiivinen. Saati jos mitään tälläistä voihkivaa, tietyllä tapaa hyvinkin emotionaalista ja alkukantaista ilmaisua ei ole pitkään aikaan, tai ehkä oikein koskaan, päästänyt ulos itsestään.

Joskus ei tarvita edes mitään sen kummempia äänentuottomenetelmiä herättämään tuntemuksia vaan täysin muokkaamaton, paljas ja koruton, puheenomainen ääni onkin se voimakkain kokemus. Kehoaan arasti asuttavalle tuntemus voi tuntua paljolta ja nostaa pintaan kyyneleitä, surua, hysteeristä ja vallatonta naurua, helpotusta, mitä vain. Ajattelen, että turvallisessa vuorovaikutustilanteessa tälle on tilaa. Turvattomassa tai sellaiseksi koetussa tilanteessa tunne saattaa juuttua kurkkuun muiden sinne piilotettujen tunteiden kanssa.

Parhaimmillaan ääniharjoittelu on itsetuntemusta syventävää, ja kehoyhteyttä rakentavaa ja ylläpitävää. Nämä ovat elävän elämän näkökulmasta tärkeitä taitoja.

On terveen ja voimaantuneen ilmaisun kannalta keskeistä ottaa oma tilansa niin itsen sisällä kuin kehon ulkopuolellakin. Sallia kehon täyttyä äänen soinnilla, erilaisilla fyysisillä tuntemuksilla, hengityksen liikkeellä ja tunteilla. Tulla kuulluksi ja kuulla itse. Laulaminen ja äänenkäyttö ylipäänsä on yksinkertaisimmillaan kehomme läpi kulkevaa värähtelyä. Oman äänen värähtelyn eli resonanssin hyödyntäminen, ja jälleen kerran, sen tunteminen, on tutkitusti hyödyllistä myös hermostomme rauhoittumisen ja elpymisen kannalta. Hymiseminen ja pitkien vokaaliääntöjen tuottaminen on helppo tapa houkutella järjestelmämme levon tilaan. Tietyllä tapaa niin nämä kuin muutkin äänet värähtelyineen kuiskivat sisällämme hermostolle: “olen tässä, tunnethan minut”.